Teksti:
Nyyrikki Kurkivuori
11.6.2009
Yhteensä 3700 suomalaista taisteli Viron vapaussodassa
Viron puolustusministeri Margus Hanson (v. 2004) totesi lausumissaan muistosanoissa Paavo Takkulasta seuraavaa: ”Olemme menettäneet viimeisen Viron vapauden puolesta taistelleen suomalaisen sotilaan. Hänen kaltaistensa urheiden miesten ansiosta elämme tänään vapaina vapaassa maassa. Viro ja Suomi eivät unohda omia yhteisiä vapauden puolesta taistelleita sotureitaan.”
Bolshevismin romahdus avasi useita pidäkkeitä nostaa esiin ihmisiä, asioita ja tapahtumia, joista on ollut vaiettava vuosikymmeniä. Venäläisille on uudelleen avautunut mahdollisuus kunnioittaa ensimmäisessä maailmansodassa kaikkien urheasti taistelleiden ja kunniakkaasti paikkansa täyttäneiden sotilaittensa muistoa.
Baltian maat niiden joukossa veljesmaamme Viro saivat puolestaan takaisin itsenäisyytensä, joka saavutettiin vapaussodassa, mutta menetettiin toisen maailmansodan myrskyissä vuosikymmeniksi. Meillä suomalaisilla on taas mahdollisuus julkisesti kunnioittaa, niiden ihmisten muistoa jotka aikanaan taistelivat Suomenlahden eteläpuolella Viron vapauden puolesta. Heitä oli yli 3700, joista 150 antoi henkensä ja n. 250 haavoittui tuossa vapaustaistelussa. Osa näistä miehistä lepää vanhankirkon puiston Yrjönkadun puoleisessa reunassa, mihin heille on pystytetty muistomerkki, osa muualla.
Miehet ovat lähteneet, mutta heidän tekonsa ovat jääneet elämään osana niitä perinteitä, joita me jälkipolvet nyt vaalimme. Perinteet sitovat meidät nykyihmiset menneeseen, mistä saamme paljon arvokkaita tietoja ja kokemuksia tulevaisuutemme rakennuspuiksi. Myös tehdyistä virheistä on syytä ottaa opiksi silti olematta jälkiviisas.
Tuolloin eläneet ihmiset, niin johtajat kuin alaisetkin, ovat joutuneet tekemään päätöksensä ja toimimaan 80 vuotta sitten vallinneissa olosuhteissa ja mielipideilmastossa. Tuohon tiettyyn ajankohtaan liittyneet tapahtumat ja teot muodostavat nyttemmin oman kerrostumansa kokonaisuudessa, jota kutsutaan historiaksi. Viime vuosisadan alkuvuosista, on löydettävissä paljon yhtymäkohtia Suomen ja Viron välillä, joiden vaikutus ulottuu aina tähän päivään. Muutoin ovat maittemme historiat kuitenkin hyvin erilaiset.
Jotta ymmärtäisimme, mitä suomalaisvapaaehtoisten muistomerkki vanhan kirkon puistossa ja neuvostoaikana tuhotun tilalle Valgan kirkon seinään kiinnitetty marmoritaulu symbolisoivat, on palautettava mieliin monia asioita. Tässä yhteydessä on mahdollista vain pääpiirteissään tarkastella Viron vapaussotaa ja lähinnä niitä vaiheita ja sotatoimia, joissa suomalaisvapaaehtoisten panos oli tuntuva tai peräti ratkaiseva. Ehkäpä juuri niistä koostui se kunniavelka, jota Suomen armeijan riveissä viime sodissamme taistelleet virolaisvapaaehtoiset ts. Suomen-pojat tulivat sukupolvea myöhemmin maksamaan.
Poliittinen kehitys ennen Viron vapaussotaa
Venäjällä tapahtuneen helmikuun vallankumouksen jälkeisissä oloissa virolaisten ensimmäinen julkinen toimenpide valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi, oli Maapäivien julistautuminen Viron korkeimman vallan haltijaksi 28. marraskuuta 1917. Sitä ennen olivat bolshevikit tehneet ns. lokakuun vallankumouksen nykyisen kalenterin mukaan 7. marraskuuta.
Myös Virossa äärivasemmisto radikalisoitui vuoden 1917 kuluessa ja laajensi omaa kannatustaan. Muut poliittiset ryhmittymät ml. maltillinen vasemmisto alkoivat suunnitella Viron tulevaisuutta itsenäisenä valtiona. Laillista valtaa käyttivät kuitenkin Maapäivät, joiden valtuutetuista muodostetulle ns. pelastuskomitealle (kokoonpanolla Konstantin Päts, Jüri Vilms ja Konstantin Konik) avautui mahdollisuus Viron julistamiselle itsenäiseksi valtioksi. Tämä tapahtui 24. helmikuuta 1918. Itsenäisyys jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi, sillä jo seuraavana päivänä Saksa miehitti maan.
Saksa ja Neuvosto-Venäjä solmivat 3. maaliskuuta Brest-Litovskin rauhan, jossa Viro jäi Saksan vaikutuspiiriin ts. miehitetyksi aina siihen saakka, kunnes Saksa 11. marraskuuta 1918 antautui länsiliittoutuneille. Viron väliaikainen hallitus sai takaisin toimintavapautensa ja Konstantin Päts palasi saksalaiselta vankileiriltä hoitamaan pää- ja sotaministerin tehtäviä. Neuvosto-Venäjä sanoi kuitenkin tuolloin irti Brest-Litovskin sopimuksen ja aloitti hyökkäyksen Viroon 22.11.1918. Sen Narvaan suuntautunut hyökkäys torjuttiin kuitenkin yhä paikalla olleiden saksalaisjoukkojen kanssa.
Viron vapaussota
Marraskuun 28. päivää, jolloin virolaiset enää yksin puolustivat Narvaa, pidetään vapaussodan virallisena alkamisajankohtana. Viron äärivasemmisto odotti tilaisuutta perustaa bolshevikkihallitus tavoitteenaan Viron muuttaminen neuvostotasavallaksi. Tällainen tilaisuus tulikin Narvan jouduttua bolshevikkien haltuun 29. marraskuuta, jolloin kaupungissa perustettiin Viron työväenkommuuni (so. Viron sosialistinen neuvostotasavalta). Leninin johtamat bolshevikit tunnustivat sen itsenäiseksi ilman että sellaista pyyntöä olisi vielä edes esitetty. Tätä toimintatapaa ei voi olla vertaamatta ns. Terijoen hallituksen muodostamiseen, jonka avulla oli tarkoituksena ”laillisilta” näyttävin keinoin sovjetisoida Suomi kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
Bolshevikkien 28. marraskuuta aloittama hyökkäys oli menestyksellinen mm. siitä syystä, että yleinen liikekannallepano oli epäonnistunut ja Viron puolustus lepäsi suurelta osin varsin nuorten vapaaehtoisten erityisesti koulupoikien harteilla. Tästä kertoo mm. virolais-suomalainen elokuva ”Nimet marmoritaululla”. Bolshevikkien lähestyessä Tallinnaa väliaikainen hallitus oli pakotettu pyytämään apua ulkomailta. Viron hallitus kääntyi Suomen hallituksen puoleen 28.11. esittäen pyynnön saada suomalaista sotaväkeä.
Vakinaisen väen, erityisesti varusmiesten lähettämistä rintamatehtäviin ei katsottu mahdolliseksi, varsinkin kun vakinaiset joukot katsottiin viisaimmaksi jättää omaan käyttöön, sillä vuoden 1918 keväästä lähtien vallitsi Suomen ja Venäjän välillä käytännössä sotatila. Yleisen mielipiteen paine virolaisten auttamiseksi oli kuitenkin niin suuri, että päätettiin käyttää vapaaehtoisia ja nojautua arvovaltaisten kansalaisten aktiivisuuteen. Perustettiin Viron Avustamisen Pääkomitea - Centralkomittén för Estlands Undsättning, jonka johtoon tuli tri O.W. Louhivuori ja jäseniksi vaikutusvaltaisia poliitikkoja ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Joulukuun 23. päivänä 1918 solmittiin Komitean ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä sopimus, jossa sovittiin 2000 miehen vahvuisen sotilasosaston lähettämisestä Viroon. Asialla alkoi olla kiire, sillä bolshevikit olivat edenneet vuoden 1919 alkuun mennessä jo 35 km päähän Tallinnasta.
Ulkomainen apu alkoi Pietarin sotilasakatemian käyneen ja Venäjän armeijassa divisioonan esikuntapäälliköksi 1917 kohonneen kenraali Johan Laidonerin (1884–1953) palattua kotimaahansa 8. joulukuuta 1918 Venäjältä Suomen kautta. Hänet määrättiin 34-vuotiaana aluksi operaatiiviesikunnan päälliköksi ja edelleen 23. joulukuuta armeijan ylipäälliköksi. Englanti lähetti Itämerelle laivasto-osaston, joka saapui Tallinnan edustalle joulukuun puolivälissä 1918. Se puolusti Viron pääkaupunkia merelle päin ja valtasi kasi sotalaivaa luovuttaen ne virolaisille. Viron kansallisen armeijan rinnalla vapaussotaan osallistui lisäksi n. 200 tanskalaista, n. 180 ruotsalaista vapaaehtoista sekä 700 bolshevikkeja vastaan taistelevaa baltiansaksalaista. Vuoden vaihteessa 1918–19 alkoi myös Suomen apu virrata Viroon. Suomalaiset olivat valmiita luovuttamaan aseita, myöntämään lainoja sekä lähettämään niin ikään vapaaehtoisia.
Suomalaisvapaaehtoiset
Vapaaehtoisten värväys onnistuikin yli odotusten ja Virossa taisteli kaikkiaan yli 3700 suomalaista jakaantuen kahteen osastoon, joiden lisäksi vapaaehtoisia taisteli myös virolaisissa joukko-osastoissa. Pohjoisella so. Narvan rintamalla taisteli ruotsalaissyntyisen majuri Martin Ekströmin (1887–1954) johtama pataljoona eli ”Ensimmäinen suomalainen vapaajoukko”. Eteläisellä rintamalla taisteluihin osallistui virolaissyntyisen eversti Hans Kalmin (1889–1981) johtama ns. Pohjan Poikien rykmentti. Koko vapaaehtoisjoukko, jonka yhteisenä päällikkönä toimi kenraalimajuri Martin Wetzer (1868–1954), oli Viron armeijan ylijohdon alainen. Joukon ylläpidon, aseistuksen ja muun varustuksen kustansi Viron valtio. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon ensimmäinen 140-miehinen komppania lähti Tallinnaan jäänmurtaja Tarmolla 30. joulukuuta 1918 ja sieltä edelleen rintamalle 5. tammikuuta 1919. Loput tähän vapaajoukkoon kuuluneista yhteensä 1157 vapaaehtoisesta saapuivat maahan tammikuun loppuun mennessä. Hans Kalmin johtamat Pohjan Pojat saapuivat Viroon kahdessa erässä, 12. ja 26. tammikuuta 1919. Rykmenttiin kuuluivat esikunta, kaksi pataljoonaa joissa kussakin oli kolme kiväärikomppaniaa, yksi konekiväärikomppania huoltomuodostelmineen sekä yksi kolmepatterinen patteristo. Kaksi patteria oli varustettu 87 mm tykeillä ja yksi 107 mm tykeillä. Tämän lisäksi rykmentissä oli tiedustelu-, hiihto- ja ratsuosastot. Pohjan Poikain rykmentin vahvuus oli 29.1. yhteensä 54 upseeria, 272 aliupseeria ja 1788 sotilasta ts. yhteensä 2114 miestä.
Viroon saapuneet suomalaiset soturit otettiin innolla vastaan ja apuretkikunnan saapumisesta aiheutunut taistelumoraalin kohoaminen näkyi pian myös rintamalla. Olisi liian itserakasta väittää, että suomalaiset ratkaisivat Viron vapaussodan ja toisaalta taas asioiden vähättelyä, mikäli vapaaehtoistemme vaikutusta taistelutoimiin ja niiden lopputulokseen ei pidettäisi merkittävänä.
Virolaisten vastahyökkäys oli alkanut ja 7.1. he valtasivat bolsevikkien haltuun joutuneen Kuusalun. Koko vapaussodassa oli tapahtunut käänne ja suomalaisten avustamina virolaiset saivat etenemisensä kohti Narvaa hyvään vauhtiin. Sotilasjohto oli päättänyt edetä Narvaa kohti mm. kolmen panssarijunan ja laivatykistön tulitukea käyttäen. Panssarijunien ”isänä” voitaneen pitää merikapteeni Johan Pitkaa (1872–1944), joka myöhemmin kontra-amiraalin arvoisena komensi Viron laivastoa. Myös sen kuten Viron suojeluskunnan luomisessa hänen panoksensa oli ratkaiseva. Yksi mainituista panssarijunista oli jo 5.1. mennessä ottanut haltuunsa Aegviidun kylän, mistä se edelleen eteni Jägalaan 6.1. aikana. Virolais-suomalaiset joukot saivat Kolgan-Loksan tasan haltuunsa 9.1., josta hyökkäyskiilat edelleen etenivät Rakvereen 12.1. mennessä, joka samoin kuin Kundan satamakin miehitettiin taisteluitta. Varja otettiin suomalais-virolaisen osaston haltuun 15. tammikuuta.
Rakveren miehityksen jälkeen pääosa joukoista sai olla muutaman päivän ajan levossa ennen seuraavaa etenemisvaihetta. Tässä vaiheessa koottiin majuri Ekströmin alaisuuteen 600 suomalaista ja 400 virolaista erityiseksi iskuosastoksi. Se siirrettiin meritse Narva-Jõesuuhun ja Merikylään Utrian kartanon luo, jonka osasto valtasi 17.1.1919. Maihinnousu ja sitä seuranneet maataistelut mm. Lagenan kartanon maastossa onnistuivat niin hyvin, että itse Narvan kaupunki oli vapautettu bolshevikeista 18. tammikuuta 1919. Menestyksen salaisuus Narvan valtauksessa oli yllätys ts. röyhkeä hyökkäys pohjoisesta, kun vihollinen odotti sitä tulevaksi lännestä.
Pohjoisella rintamalla virolaiset olivat lyöneet punaiset joukot Tallinnasta Narvaan kymmenessä päivässä. Ekströmin joukot vedettiin onnistuneen sotatoimen jälkeen lepoon ja koulutukseen. Joukoista muodostettiin kaksipataljoonainen rykmentti, jossa oli viisi jalkaväkikomppaniaa, neljä konekiväärijoukkuetta, tiedustelu- ja pioneerijoukkueet sekä tykkipatteri. Rykmentti kotiutettiin erinäisten vaiheiden jälkeen 12. päivänä maaliskuuta 1919.
Eteläisellä rintamalla suomalaisvapaaehtoiset kunnostautuivat viidessä eri jaksossa, jotka lähdeteoksia lainatakseni olivat ensimmäisenä Valkin (nykyisen Valgan) valtaus, jota edelsi Pajun (saks. Luhde Grosshofin) taistelu, toiseksi taistelut Valgan eteläpuolella, kolmanneksi Setumaalla Koikkülan kartanon maastossa käyty taistelu, neljänneksi Latvian puolelle suoritettu ns. Marienburgin (nykyisen Aluksnen) sotaretki ja viidenneksi taistelut Petserin rintamalla.
Eversti Kalmin komentama osasto (rykmentti) eli Pohjan Pojat saapui Tallinnasta junakuljetuksella Tarttoon 27.1.1919 mennessä. Tartosta lähdettiin etenemään kohti etelää tavoitteena Valkin rajakaupungin valtaaminen. Sitä edelsi tammikuun viimeisenä päivänä käyty Pajun taistelu, jossa vielä tänä päivänäkin Virossa tunnettu sissiupseeri luutnantti Julius Kuperjanov ja kymmenen hänen miehistään kaatui. Pajun taistelussa suomalaiset saivat tulikasteensa. Heitä kaatui 27 ja haavoittui 39. Tulikasteesta jouduttiin maksamaan korkea hinta.
Valkin eli Valgan kaupunki joutui virolais-suomalaisten joukkojen haltuun 1. helmikuuta. Taistelut kuitenkin jatkuivat kaupungin eteläpuolella vielä joitakin päiviä, minkä jälkeen suomaiset saivat parin viikon levon Valgassa.
Helmikuun puolivälissä oltiin kuitenkin jälleen tositoimissa ja Setumaan Petserin taisteluista Koikkülan kartanon valtauksessa suomalaiset jälleen kunnostautuivat. Hyökkäys etelään oli tässä vaiheessa juuttunut paikoilleen ja sen saamiseksi jälleen liikkeelle Kalm kenraali Wetzerin kiellosta huolimatta hyökkäsi yli kansallisuusrajan ts. latvialaisten asuma-alueelle valloittaen Marienburgin eli Aluksnen 21. helmikuuta. Tämä kuitenkin maksoi suomalaisille 18 kaatunutta ja 23 haavoittunutta. Tämän ns. Marienburgin sotaretken jälkeen suomalaiset irrotettiin lepoon ja tilalle tulivat virolaiset.
Rehellisyyden nimessä on kerrottava, että lepo Valgassa osoittautui kohtalokkaaksi suomalaisten maineelle. Aika kului liiankin repäisevästi juopottelun, ammuskelun ja kurin höltymisestä johtuneen epäasiallisen käytöksen ja omavaltaisuuksien merkeissä. Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, että myös Narvan valtauksen taitavasti suorittaneet Ekströmin joukot riehaantuivat ja syyllistyivät kaikenlaiseen epäasialliseen jopa väkivaltaiseen käytökseen siviilejä erityisesti naisia kohtaan. Sodan olosuhteissa sattuu ja tapahtuu kuitenkin usein ikäviä asioita, jotka rauhan vallitessa eivät olisi mahdollisia.
Kerrottakoon esimerkkinä, mitä suuri laulutaiteilijamme ja Viron ystävän Wäinö Solan koki Virossa. Itse vapaussodassamme vääpelinä palvellut Wäinö Sola kertoo muistelmissaan seuraavaa:
”Sunnuntaina 9. pnä (maaliskuuta) olin säestäjäni Juho Nyyssösen kanssa päivällisillä hyvien ystävieni E. Christianssenien luona. Haastelimme vilkkaasti päivän tapauksista ja ’Pohjan Poikain’ urheista retkistä. Jo Tallinnassa ollessaan he olivat antaneet paljon puheen aihetta.
Yhtäkkiä astuu ruokasaliin sotilaskomennuskunta: upseeri ja kaksi sotilasta. Vänrikki Kalervo, jonka huomasin ’Pohjan Poikiin’ kuuluvaksi, astui luokseni ja julisti minut vangituksi ja vaati heti seuraamaan itseään. Kaikki vieraat ja isäntämme hämmästyivät. Minä kysyin pidättämiseni syytä. Kalervo ei ruvennut selittelemään, vaan toisti vaatimuksensa entistä tiukemmin. Jätin hyvästi isäntäväelleni ja lähdin komennuskunnan mukana. Minut vietiin autolla rautatieasemalle. Siellä mentiin asemalla seisovaan rautatievaunuun, jossa asui ’Pohjan Poikain’ kuuluisa päällikkö eversti Hans Kalm. Hän esitti itsensä pyytäen anteeksi suorasukaista ja outoa tapaa saada tavata minua, ja pyysi kohteliaasti istumaan. Hän kutsutti esikuntansa vaununosastoonsa, ja pian olimme iloisessa keskustelussa yhdessä esikuntapäällikön, kapteeni Elja Rihtniemen ja talouspäällikön, majuri H. Tombergin kanssa. Tällöin kävi selville että eversti Kalm tahtoi jollain tavalla ilahuttaa ’Pohjan Poikiansa’ ja nyt, käydessään Tallinnassa ja saatuaan tietää minun olevan siellä oli saanut päähänsä että minut oli vietävä laulamaan miehistölle. Juna oli valmiina lähtemään klo 19, ja seuraavana aamuna oltaisiin Walkissa.”
Professori Solalle tämä esiintyminen Virossa jäi mieleen loppuiäksi ja kuten jo tuli todetuksi, sodassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista asioita, ei aina välttämättä ikäviä, vaan joskus jopa hyvinkin riemukkaita.
Pohjan Pojat osallistuivat vielä maaliskuun puolivälissä Pihkovan rintaman ja Vatseliinan taisteluihin. Viimeiset sotatoimet, joihin 200 ”jälkijoukoksi” jäänyttä suomalaista vielä osallistui, suoritettiin toukokuun alussa, minkä jälkeen viimeiset Pohjan pojat kotiutettiin kesäkuun alussa 1919. Tuolloin Viron armeija oli taistelukykyinen ja hyvin organisoitu, joten sen sotatoimet johtivat toivottuun tulokseen vuoden 1991 loppuun mennessä, jolloin sovittiin välirauhasta, joka astui voimaan 3.1.1920. Rauhansopimus Viron ja Venäjän välillä allekirjoitettiin Tartossa 2. helmikuuta 1920. Siinä Neuvosto-Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden ja sitoutui suuriin sotakorvauksiin. Viro puolestaan myönsi Neuvosto-Venäjälle laajat kauttakulkuoikeudet.
Kaikki edellä kerrottu on nyt historiaa. Virheistä on otettava opiksi ja ylilyönnit on syytä unohtaa. Perinteiden on mielestäni pohjauduttava niihin tekoihin ja saavutuksiin, joiden avulla on saavutettu jotain arvokasta. Pienten kansojen vapaus on juuri tällainen asia. Olkoon suomalaisten vapaaehtoisten panos Viron vapaussodassa yksi niistä rakentavista elementeistä joiden muodostamalle vankalle perustalle suomalais-virolaiset suhteet tänä päivänä rakentuvat.
