|
||
| Pro Estonian verkkolehti ja Viro-portaali www.viro.org - Lehti 4/2001 | ||
Pro Estonia -lehti Toimituksen Linkit Tilaus Palaute |
Instituutin perustamiseen liittyvö neuvottelu Tuglas-seurassa 17.9.1993. Henkilöt (kasvot kameraan): Zetterberg, Ritva Kaipio (OPM), Trivimi Velliste ja Piret Saluri.
Kuvaavaa instituutin laajalle ja aktiiviselle toiminnalle on ollut se, että eri tilaisuuksissa on esiintynyt noin 700 tutkijaa, kirjailijaa, taiteilijaa tai muuta kulttuurin edustajaa. Tilaisuuksia on järjestetty
yhteensä noin 800 Tekstissä vilisevät lukuisat nimet puolestaan herättävät tämän Tommilan laatiman pienen "historiikin" elämään. Artikkelinsa lopuksi Tommila arvioi instituutin tulevaisuutta ja nousevan polven. Teksti professori Päiviö Tommila
Prosessin alkuvaiheissa ovat lisäksi hahmottuneet tarkasteltavan kohteen tavoitteet, kohderyhmät ja toimintamuodot. Yhteisöjen ja laitosten kohdalla saattaa kuitenkin olla vaikea ratkaista, mikä on oikea syntymäpäivä. Onko se idean keksimispäivä, sääntöjen tai ohjelman hyväksymispäivä, perustava kokous vaiko toiminnan alkamishetkiö Suomen Viron-instituutin perustamisvuodeksi katsotaan vuosi 1991, mutta syntymäpäivä on jo ehdonvallan asia. Lokakuun 16. päivä, jolloin instituutin 10-vuotisjuhlaa kuluvana syksynä vietettiin, olikin vain sopivaksi juhlapäiväksi katsottu hetki keskellä muuten harmaata syksyä. Viron-instituutin vaiheet voidaan jakaa neljään jaksoon: esihistoriaan, kulttuuripisteen vuosiin 1990-91, Tuglas-seuran alaisen instituutin kauteen 1992-93 ja Suomen Viron-instituutin säätiön aikaan vuodesta 1994 lähtien. Keskityn seuraavassa paljolti 90-luvun alkuvuosiin. Instituutin synty liittyi Viron uudelleen itsenäistymiseen, jolle puolestaan edellytyksiä loi Neuvostoliitossa alkanut perestroikan kausi. Laulava vallankumous oli vuoden 1988 mittaan jatkuvasti voimistunut. Syyskuun alussa Tallinnan laulukentällä järjestettiin valtava "Eestimaa laul" -laulujuhla, jossa Trivimi Velliste piti ikimuistoiseksi jääneen puheen. Saanen esittää tältä syksyltä henkilökohtaisen muistelman. Olin lokakuun alussa muutamien virolaisten ystävieni kanssa retkellä Pärnuun, jossa seuraavana päivänä alkoi vielä nuoren Muinsuskaitse Seltsin päivät. Kaupunki oli täynnä sinimustavalkeita lippuja ja ilmoitetut esitelmien aiheet koskivat edellisinä vuosikymmeninä kiellettyä aluetta, Viron ensimmäistä itsenäisyyskautta. Tämä kaikki teki suuren vaikutuksen, mutta eniten kuitenkin kosketti C.R. Jakobsonin museokodissa Kurgjassa järjestetty naiskuoro ja -orkesteri Linnutajan konsertti, joka päättyi "Eesti lipp" -lauluun. "Virolaisilla kuulijoilla", kirjoitin muistiinpanoihini, "oli kyyneleet silmissä ja tunnelma oli kourinkosketeltava. Se oli jotain sellaista, jota harvoin on kokenut enkä Virossa koskaan aikaisemmin". Matka antoi minulle aiheen pitkään, mutta julkaisematta jääneeseen pohdintaan, voisiko Viro todella uudelleen itsenäistyä.
Tärkeä askel Virossa otettiin tuohon suuntaan jo kuukausi myöhemmin 16.11.1988, kun Viron korkein neuvosto antoi Arnold Rüütel puheenjohtajanaan nk "itsenäisyysdeklaraation". Mitä oikeastaan oli Virossa tapahtumassa, herätti tietysti Suomessa suurta kiinnostusta, ja saadakseen ensi käden tietoja, Fridebert Tuglas- seura kutsui viikkoa myöhemmin 22.11.1988 eräitä virolaisia kulttuurielämän edustajia (Lennart Meri, Jaak Jöeruut, Endel Mallene ja Ulo Tuulik) Helsinkiin Laulumiesten talolla järjestettyyn tilaisuuteen kertomaan uutisia. Tuglas-seura oli perustettu 1982 edistämään Suomen ja Viron kulttuurisuhteita. Sillä oli hyvät yhteydet Viroon, mutta tapahtumat kehittyivät niin nopeasti, että ulkopuolelta seuraaminen ei aina ollut helppoa. Laulumiesten talon tilaisuutta voidaan pitää Viron- instituuttiajatuksen yhtenä taustatekijänä. Tilaisuudessa oli läsnä myös Suomen opetusministeriön kansainvälisten asiain osaston päällikkö Kalervo Siikala, josta tuli instituuttihankkeissa monella tavalla vaikuttanut "kummisetä". Ministeriö alkoi seuraavan vuoden 1989 alusta tukea Tuglas-seuran toimintaa, mikä näkyi tilojen, henkilökunnan ja toiminnan kasvuna. Seura alkoi myös saada tärkeämpää roolia Viron suhteiden hoidossa Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Viron jaoston merkityksen vastaavasti laskiessa. Virossa noussut uuden kansallisen innostuksen henki herätti Suomessa myös pohdintaa, millä tavoin sitä voitaisiin käytännössä tukea. Ajatukset konkretisoituivat Viron kulttuuria edistävän rahaston perustamiseen. Helmikuun 1989 alussa Suomalaisuuden Liitto ja Tuglas-seura käynnistivät suuren rahankeräyksen, jota veti dosentti Seppo Zetterbergin johtama toimikunta ja jolla oli tukenaan laaja kansalaisvaltuuskunta entisen arkkipiispa ja yliopiston kansleri Mikko Juvan johdolla. Rahankeräys onnistui yli odotusten, ja kesällä 1990 mainitut seurat yhdessä Suomen Rehtorit -yhdistyksen ja suomenruotsalaisen Svenska Finlands folktingin kanssa perustivat Viro-säätiö toteuttamaan tavoitteeksi otettua tarkoitusta, apurahojen jakamista virolaisille tieteen ja taiteen jatko-opiskelijoille käytettäväksi ulkomailla, joskin ensisijaisesti Suomessa.
Keräystyötä jatkoivat seuraavina vuosina Suomen koulut, ja vuosina 1990-94 Viro-säätiö jakoi yhteensä 2,5 miljoonaa markkaa 500 stipendinä, valtaosan (70 %) nuorille tutkijoille. Viro-keräyksen jatkuessa keväällä 1989 perustettiin Virossa Eesti Instituut, jonka johtajaksi tuli kirjailija Lennart Meri. Tarkoituksena oli kehittää Viron ja muiden maiden välistä kulttuurivaihtoa perustamalla näihin kulttuuripisteitä; varsinaista ulkomaanedustusta Virolla ei vielä voinut olla. Kulttuuripisteitä syntyikin Tukholmaan, Kööpenhaminaan, Pariisiin ja Lontooseen. Eesti Instituut tuki myös suomalaisen kulttuuripisteen perustamista Tallinnaan kesällä 1990 ja teki saman vuoden lopussa aloitteen vastaavan Viron pisteen avaamiseksi Helsingissä. Ajatus ensiksi mainitusta syntyi osastopäällikkö Kalervo Siikalan ja Neuvostoliitto-instituutin johtajan Valdemar Melangon palatessa Virosta laivalla, jossa he tapasivat virolaisen kääntäjä Piret Salurin. Suomellakaan ei ollut ulkoasiainsuhteita suoraan Viroon, ja uudessa tilanteessa kaivattiin kulttuurinvaihtoa ajatellen yhdyshenkilöä. Kulttuuripiste avattiin Tallinnan kaupunginhallituksen tiloissa kulttuurisihteerinä Piret Saluri. Kuluista huolehti opetusministeriö, mutta paljon kertovaa vielä tuon hetken tilanteesta on, että ne ennen Viron itsenäistymistä kiersivät Suomen Leningradin konsulaatin kautta Tallinnan kaupungille. Suomi - ja sen televisio - oli ollut virolaisten ainoa henkireikä ja olojen vapautuessa tiedon tarve alkoi äkkiä kasvaa. Kulttuuripiste järjesti suomalaisen kulttuurin esiintymistilaisuuksia, solmi yhteyksiä Viron taiteilijaliittoihin ja loi näin pohjaa tulevalle instituutille. Vastavuoroinen Eesti Instituutin kulttuuripiste Helsingissä toteutui Suomen opetusministeriön siunauksella ja yhteistyössä Tuglas-seuran kanssa, joka tarjosi tilan ja toimintaedellytykset. Kulttuurisihteerinä aloitti 25.2.1991 maisteri Kulle Raig. Suomen kulttuuripiste lunasti siis nopeasti paikkansa. Tuglas-seura oli asettanut sille johtokunnan Seppo Zetterbergin johdolla, ja seuran piirissä alkoi vuoden 1991 alussa kehkeytyä ajatus sen korvaamisesta kulttuuri-instituutilla. Suomella oli tuossa vaiheessa viisi ulkomaaninstituuttia, vanhin Roomassa, ja puolisen tusinaa uutta suunnitteilla. Suomen Viron-instituutin perustamisajatus ei siis ollut ainutlaatuinen. Kaikki instituutit olivat säätiöpohjaisia ja nauttivat sangen peittävää valtiontukea.
Suomen Viron-instituuttia, minkä nimen se sai, ei kuitenkaan ensi vaiheessa perustettu säätiöpohjaiseksi, vaan Tuglas-seuran alaiseksi. Hankkeeseen otettiin silti mukaan muitakin tahoja, Suomesta Helsingin yliopiston virolainen laitos, Viro-säätiö ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä Virosta Elias Lönnrot-seura ja Tarton yliopisto. Johtosääntö hyväksyttiin 28.5.1991 ja johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin hankkeessa keskeisesti mukana ollut Seppo Zetterberg. Yhdysmiehenä ollut Lönnrot-seuran puheenjohtaja Toivo Kuldsepp oli saattanut huhtikuun lopulla kertoa Tallinnaan saapuneelle Tuglas-seuran puheenjohtaja Kai Laitisen johtamalle valtuuskunnalle, että Tallinnassa Kansalliskirjastosta saataisiin vuokrattua toimitilat. Tartossa, jonne suunniteltiin omaa toimipistettä, toiminta puolestaan pääsisi alkuun Lönnrot-seuran naapurina filologian tiedekunnan talossa. Näissä tiloissa instituutin toiminta myös käynnistyi 1. päivänä syyskuuta. Juhlallisissa avajaisissa Tallinnassa 15.11.1991 professori Laitinen piti vaikuttavan ja velvoittavan puheen instituutin tehtävästä "edistää Suomen kulttuurin ja olojen tuntemusta Virossa". Tarton avajaisissa 6.12. puolestaan puhui johtokunnan jäsen rehtori Juri Kärner. Vaikeampi kuin tilojen saaminen oli ollut löytää instituutille virolainen toiminnanjohtaja. Tehtävään kiinnitettiin monien ehdokkaiden joukosta varakulttuuriministeri Mart Ummelas, joka oli toimessa kesäkuun 1993 loppuun. Kulttuurisihteeriksi siirtyi kulttuuripisteen samalla lakatessa Piret Saluri, joka kuitenkin pian kiinnitettiin Viron uuteen suurlähetystöön Helsingissä ja sai seuraajakseen Helle Puuseppin. Salurin kollegaksi oli heti alkuvaiheessa kiinnitetty kirjallisena vaikuttajana tunnettu Maimu Berg, joka edelleenkin on instituutin palveluksessa. Tartossa kulttuurisihteeriksi tuli Maarja Löhmus. Suunnitteluvaiheessa instituutin kohdealueiksi oli määritelty lähinnä kirjallisuus, musiikki ja kuvaamataiteet, ja näiden alojen edustajia myös alettiin kutsua Viroon. Instituutti myös välitti virolaisten kulttuurihenkilöiden kutsuja Suomeen, jollaisia tarvittiin viisumin saamiseksi.
Pysyvänä ongelmana oli tilakysymys. Toiminta oli alkanut vanhassa kirjastorakennuksessa, mistä piti siirtyä uuteen, mutta uudisrakennus ei valmistunut ajallaan. Vuoden 1992 alussa instituutti muutti Tallinnan kaupungin tiloihin Vana Viru 12:een ja sieltä syyskuussa Harjukadulle Viron kirjailijaliiton taloon. Tartossa haaraosasto sai samaan aikaan Vanemuine 19:n talosta neljä pientä huonetta. Kun osoitteen jatkuva vaihtuminen hankaloitti toimintaa, instituutin johtokunta päätti marraskuussa 1991 ryhtyä tutkimaan, millaisia mahdollisuuksia olisi päästä yhteisiin tiloihin sen koulutuskeskuksen kanssa, jota Viro-säätiö oli rakentamassa. Tällöin on palattava ajassa taaksepäin. Kuten muistamme, Viro-säätiö oli aloittanut toimintansa jakamalla ulkomaanopintoihin stipendejä virolaisille jatko-opiskelijoille. Myös tuettiin nopeasti levinnyttä ystävyyskoulutoimintaa ja järjestettiin Virossa koulutusta etenkin opettajille. Kun mitään sopivaa opetustilaa ei ollut ja kun Virossa oli kasvavaa koulutuskysyntää monilla aloilla, Viro-säätiössä syntyi ajatus omasta koulutuskeskuksesta samoihin aikoihin kuin Tuglas- seurassa omasta instituutista. Suunnitelma sai vauhtia opetusministeri Riitta Uosukaisen tavatessa kesäkuussa 1991 Tallinnassa virkaveljensä Rein Loikin. Opetusministeriö myös tuki hanketta. Ratkaisevaksi tekijäksi tuli sopivien tilojen löytäminen. Ministeri Loikin ja tulevan Helsingin suurlähettilään Jaak Joeruutin tuella saatiin vuokratuksi Vana Posti 7:ssä sijaitsevasta entisen Merikoulun talosta kokonainen kerros. Tilat vaativat ison saneerauksen, minkä vuoksi vuokrattiin aluksi pari huonetta EHA:n (Eesti Hariduse Arenduskeskus) talosta Sakalakadulta, jossa myös oli tehtävä remontti. Koulutuskeskus avattiin Sakalakadulla 2.10.1992 ja Vana Posti -kadulla 2.4.1993. Jotta koulutuskeskus saisi Virossa täydet toimintamahdollisuudet Viro- säätiö joutui perustamaan Eesti Sihtastuse Koolituskeskus -osakeyhtiön eli ESKO:n. Kun Viro-säätiö ja Tuglas-seura näin olivat samaan aikaan hankkimassa sijaa Tallinnassa ja kun kumpikin halusi tukea opetusministeriöltä, "kummisetä" pääkonsuli Siikala halusi keskustella osapuolten kanssa yhteistoiminnasta. Näin alkoi kehitys, joka johti Viron-Instituutin säätiön perustamiseen 1.6.1993 ja sen alaisen uudistetun instituutin juhlallisiin avajaisiin 15.3.1994. Läsnä olivat Euroopan nuorimmat pääministerit Esko Aho ja Mart Laar sekä kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaa.
Pitkäksi venynyt prosessi oli kuitenkin matkalla mutkistunut. Neuvotteluissa opetusministeriön, Tuglas-seuran ja Viro-säätiön välillä kävi piankin selväksi, että Viron-Instituutti tarvitsi muiden ulkomaainstituuttien tavoin taakseen säätiön. Mutta tuliko siihen yhdistää koulutuskeskus ja miten ratkaistaisiin tilakysymyksetö Entä voisivatko ESKO ja instituutti toimia samoissa tiloissa hallinnollisesti erillisinäö Viro-säätiö alkoi juuri peruskorjata Vana Postin tiloja. Mahtuisiko instituutti samaan katon alleö Talosta olikin luvassa lisätiloja, mutta Merikoulu otti niihin toisia vuokralaisia. ESKO:n varaamiin tiloihin taas ei monien laskelmien jälkeenkään saatu mahtumaan kahta toiminnaltaan erilaista yksikköä. Yksikköjen yhdistäminen ei myöskään näyttänyt palvelevan kummankaan etuja. Viro-säätiö pelkäsi, että yhdistetyssä instituutissa koulutustoiminta jäisi lapsipuolen asemaan, ja Tuglas- seura puolestaan, että ESKO:sta muodostuisi liian vahva tekijä. Instituutille päätettiin kyllä yhdessä perustaa säätiö, johon pyydettäisiin muita tahoja mukaan, mutta koulutuskeskus jäisi erilliseksi. Opetusministeriö oli kyllä pitkällä tähtäimellä valmis lunastamaan Vana Postin tilat peruskorjausta vastaavalla summalla, mutta sitten tämäkin vaihtoehto putosi pois. Tämän jälkeen Viron-Instituutille löytyivät suurehkot tilat samasta Kirjailijaliiton talosta, missä Tuglas-seuran instituutti jo sijaitsi. Vana Postin tavoin nekin tarvitsivat saneerausta. Viron-instituutin säätiön jäseniksi liittyi 40 suomalaista yliopistoa, kulttuurijärjestöä ja liikeyritystä.
Instituutin vt johtajana toimi loppuvuoden 1993 Suomen suurlähetystön palveluksessa ollut Pertti Pyhtilä, joka sitten on toiminut kulttuurisihteerinä Tartossa. Ensimmäiseksi varsinaiseksi johtajaksi valittiin tavallaan itsestään oikeutetusti dosentti Seppo Zetterberg ja hallituksen puheenjohtajaksi varatuomari Matti Mäenpää, joka juristina joutui hoitamaan monia kiperiä kysymyksiä uudistetun instituutin käynnistämisvaiheessa. Zetterbergin jälkeen johtajina ovat toimineet kirjailija ja kääntäjä Juhani Salokannel (1996-2000) ja dosentti Martti Turtola, historiantutkija kuten Zetterberg. Hallituksen puheenjohtajina ovat Mäenpään jälkeen olleet professori Seppo Suhonen ja lehtori Paula Sajavaara. Instituutin valtuuskuntaa on koko ajan johtanut professori Päiviö Tommila. Kulttuurisihteerinä jatkoi uudistetussa instituutissa Maimu Berg. Toiseksi kulttuurisihteeriksi tuli Tuglas- seuran toiminnanjohtaja Eva Lille ja hänen jälkeensä Tuija Kokko. Tartossa on Pyhtilän rinnalla kulttuurisihteerinä ollut Järvi Lipasti. Instituutin säätiön asiamies Juha Kääriäisen laskelmien mukaan instituutin järjestämissä tilaisuuksissa on vuosina 1994-2000 esiintynyt miltei tasan 700 tutkijaa, kirjailijaa, taiteilijaa ja muita kulttuurin edustajaa; tällöin kuoro, yhtye tai seurue on laskettu yhdeksi esiintyjäksi. Joukossa ovat olleet, voi sanoa, kaikki suomalaisen kulttuurin niin suuret kuin pienemmätkin nimet. Ahkerimpiin luennoitsijoihin on kuulunut säätiön hallituksen entinen puheenjohtaja Matti Mäenpää, joka parissakymmenessä luennossa, jopa luentosarjassa on käsitellyt Virossa kysyttyjä EU-lainsäädännön aiheita. Esiintyjiä on ollut helppo Suomesta saada jo matkan lyhyyden vuoksi. Tähän on vaikuttanut etenkin Tallinnassa näihin päiviin saakka suhteellisen yleinen suomenkielen taito.
Erilaisia tilaisuuksia, seminaareja, luentoja, näyttelyitä, konsertteja, kirjailtoja, elokuvia, yleisiä juhlatilaisuuksia on järjestetty pyöreästi 800, siis runsaasti sata vuodessa. Näin mitaten suomalaisen kulttuurin esittely on ollut todella mahtavaa. Tilaisuuksia ei ole ollut vain Tallinnassa (60 %) ja Tartossa (30 %), vaan myös muualla Virossa (10 %). Etenkin näyttelyt ovat kiertäneet maata. Parhaillaan on Tartossa meneillään instituutin 10-vuotisjuhliin liittyvä näyttelysarja. Tallinnan ja Tarton välillä onkin ollut selvä profiilin ero siinä, että Tartossa on järjestetty runsaammin erilaisia suomalaisten merkkipäivien tapahtumia kuin Tallinnassa, jossa taas kirjallisuus on ollut voimakkaasti esillä. Tartossa on myös järjestetty suomen opettajien koulutusta ja yhteydet yliopistoon sekä siellä opiskeleviin suomalaisiin ovat antaneet toiminnalle oman piirteensä. Virossa on ollut jatkuvasti kysyntää ja kiinnostusta suomalaista kulttuuria kohtaan, joskin tilanne on suuresti muuttunut 1990-luvun alusta. Suomi ei ole enää ainoa ulkomaa, vaan virolaiset ovat yhä voimakkaammin suuntautuneet muihin Euroopan maihin. Tämä on merkinnyt, mistä Seppo Zetterberg muistuttaa, että instituutin on herkällä korvalla kuunneltava virolaisten kiinnostuksen kohteita ja että aina on tarjottava korkeimman tason suomalaista kulttuuria. Jo Juhani Salokannel joutui johtajakautenaan miettimään, tuleeko instituutin vastaisuudessa palvella enemmän nk. suurta yleisöä vai eri alojen asiantuntijoita.
Epäilemättä molempia toimintalinjoja tarvitaan. Yleistietouden jakamista suomalaisen kulttuurin, niin tieteen kuin taiteen alueen uusista saavutuksista pidän edelleen Viron-instituutin tärkeänä sarkana. Tässä on kuitenkin jatkuvasti etsittävä uusia muotoja, herätettävä keskustelua ja katsottava niin suomalaista kuin virolaista kulttuuria osana eurooppalaista kokonaiskulttuuria. Samanaikaisesti voidaan kuitenkin koota eri alojen suomalaisia asiantuntijoita yhteisiin pohdintoihin virolaisten kanssa kuten myös rakentaa yhteistyötä taiteen eri sektorien puitteissa. Viro on ollut ja on edelleen nopeasti muuttuva maa, mikä näkyy ja mikä on otettava huomioon Viron-instituutin toiminnassa. Muuttunutta on etenkin nuorempi polvi, jonka maailmassa Suomella ei ole enää samaa merkitystä kuin heidän vanhemmilleen. Suomi on kuitenkin tietotekniikan johtavia maita maailmassa, ja sen tarjoamista mahdollisuuksista varmaan löytyy kokonaan uusia kulttuuritietoudenkin jakamisen väyliä nimenomaan koululaisia ja nuoria aikuisia ajatellen. Viron-instituutin tulevaisuus on sen varassa, että sillä on riittävän laadukasta ja sisällöllistä annettavaa suomalaisen kulttuurin tapahtumista ja saavutuksista, sellaista annettavaa, joka kasvattaa uteliaisuutta ja lisää kysyntää ja kiinnostusta. Suomen sillalla on oltava vilkas liikenne. Eli viroksi: meie instituut soovib pidevalt laiendada Soome silda ning elavdada ja mitmekesistada sillal kulkevat liiklust.
|
 |
