Pro Estonian verkkolehti www.viro.org - Lehti 1/2004 - HENGELLISET ARVOT KUNNIAAN, TALOUSLIBERALISMI UNOHTAA HEIKOIMMAT

  Verkkolehden
  aiemmat
  numerot

  Toimituksen
  yhteystiedot
  - Anna palautetta
     sivuista    

  Mediatiedot  

  Tilaus ja
  osoitteenmuutos
  - Tilaa Pro Estonia 
     tai muuta osoite
   

  Linkit
  - Nettivinkit Viroon

  Viro-järjestöjä  

  Palaute
   - Kerro mielipiteesi
    ja parannusehdo-
     tuksesi

Hengelliset arvot kunniaan, talousliberalismi unohtaa yhteiskunnan heikoimmat

Arkkipiispa Jaan Kiivit on luotsannut Viron luterilaista kirkkoa 10 vuotta. 

Arkkipiispa Kiivit on Virossa paitsi arvostettu kirkollinen johtaja myös voimakkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun osaaottava vaikuttaja. Hänet tunnetaan suurena Suomen ystävänä ja hänellä on sydämelliset suhteet moniin Suomen luterilaisen kirkon piispaan ja pappiin.

Arkkipiispa on ilmoittanut jättävänsä tehtävänsä tänä vuonna pidettävässä Viron evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa. Viron kirkkoa hän on ehtinyt silloin paimentaa kymmenen vuotta. Eläkkeelle siirtymisen tunnelmissa Kiivit myönsi Pro Estonialle haastattelun kertoen elämänsä eri vaiheista, Virosta ja sen uudelleen itsenäistymisestä ja erityisesti luterilaisen kirkon roolista virolaisessa yhteiskunnassa.

– Olen pappissuvusta ja papin perheeseen syntynyt. Äidin isoisä oli koillis-Viron lääninrovasti vuoteen 1941 kunnes venäläiset murhasivat hänet. Isoäidilleni ilmoitettiin, että hänet oli pakkosiirretty Ufan kaupunkiin, mutta se ei ollut totta. Saksalaisten tultua maahan isoisän hauta paljastui. Hänet oli ammuttu, muistelee Kiivit.

– Isäni äiti ja hänen vanhemman veljensä perhe pakkosiirrettiin Venäjälle 1941 poliittisista syistä enkä ole isäni äitiä nähnyt koskaan. Enoni oli upseerina Viron armeijassa. Hän sanoi minulle, että elämässään ihminen antaa vain yhden valan. Neuvostomiehityksen alettua hän lähtikin sissiksi metsään, metsäveljeksi. Siellä hän kaatui isänmaansa puolesta.

Jaan Kiivit korosti, että rippikoulussa hänelle selvisi elämäntehtävänsä. Hän halusi jatkaa sukunsa työtä kirkon palveluksessa.

– Pappissukulaisten menetykset ja heidän elämäntyönsä vaikuttivat ratkaisuuni etten halunnut olla mikään Neuvostoliiton virkailija, kiteyttää Kiivit.

Nuori Jaan aloitti määrätietoisesti teologian opinnot ja seurasi isänsä jalanjälkiä aina arkkipiispuuteen saakka. Kiivit on huomannut, että kaikissa kirkollisesti merkittävissä tapahtumissa on ollut hänen henkilökohtaisessa elämässään tietty yhteinen tekijä.

– Urani on edennyt kirkollisina merkkipäivinä. Papinvirkaan minut vihittiin kynttiläpäivänä 1966, jonka jälkeen palvelin Tallinnan Pyhän Hengen seurakuntaa yhteensä 30 vuotta, kunnes Pietarin ja Paavalin päivänä minut valittiin arkkipiispaksi. Virkaanasettaminen taas toimitettiin Uskonpuhdistuksen päivänä.

Jaan Kiivit oli pitkään ainoa kolmannessa polvessa oleva pappismies Virossa. Opiskeluaikana Neuvosto-Eesti painosti teologeja Teologian opiskelijoina Kiivit kertoo ystäviensä olleen aina turvallisuuspalvelun tarkkailun alaisina. Heti opintojen aluksi meille tehtiin tarjous: luopukaa näistä opinnoista ja teille annetaan mahdollisuus opiskella missä tahansa Neuvostoliiton parhaista yliopistoista. 

– Meiltä kysyttiin miksi haluamme sitoutua laitokseen jolla ei ole tulevaisuutta? Meille esitettiin laskelmia, joiden mukaan Virossa ei vuonna 1975 enää olisi kristillistä kirkkoa. Mutta se oli inhimillinen laskelma. Jumala johdattaa asioita toisin, sanoo Kiivit vakavana. 

Julkinen ja aktiivinen osallistuminen kirkolliseen toimintaa aiheutti avoimen konfliktin neuvostojärjestelmän kanssa. Monet taipuivat painostuksen alaisina ja jopa kääntyivät kirkkoa vastaan. Kirkon piiriin "soluttautui" myös neuvostovallan myötäjuoksijoita. 

Katkeruuden ja pettymyksen tunteita on noussut esiin monien Kiivitin ikäpolven edustajien puheissa. Tämä saa arkkipiispan vakavaksi ja hän jatkaa:

– Minulla oli aivan tietoinen virkavalinta. Tiesin ja tunsin kristinuskonvastaisten voimien työn Neuvostoyhteiskunnassa. En ole koskaan katunut ratkaisuani eikä minulla ole ollut koskaan minkäänlaisia pettymyksiä, ikäviä tuntemuksia. Koska olin tehnyt tietoisen valinnan ja olin valmistautunut sen mukanaan tuomiin vaikutuksiin, säästyin katkeruudelta. 

Kirkko oli Neuvostoliitossa yhteiskunnan ulkopuolella. Kiivit kertoo kirkon käytännön toiminnan olleen tiukoissa suitsissa. Toiminnasta oli sallittua vain jumalanpalvelukset ja virkatoimitukset kirkkotiloissa. 

Ainoa poikkeus olivat hautaustoimitukset hautausmailla. 

Arkkipiispa kuvaakin kirkon toimintaa sanoilla ”vammainen kirkko”. Lapsityö, nuorisotyö, diakonia, julkaisutoiminta – kirkollisen toiminnan kivijalka oli kielletty lailla ja rangaistavaa toimintaa. 

Raplan luterilainen kirkko. Jaan Kiivitin alaisuudessa on 165 seurakuntaa.

Neuvostoliiton kaatuessa kirkkoon 
kuului vain pari prosenttia väestöstä 

– Minun on tunnustettava, että vielä 1980- luvun puolivälissä kun perestroika-aika alkoi, en uskonut että minun elämäni aikana Neuvostoliitto luhistuisi. Näin oli, vaikka isäni oli teroittanut minulle, että kaikki Neuvostoliiton kaltaiset imperiumit ovat luhistuneet. Ajattelin elämäni olevan liian lyhyt, enkä ehdi nähdä romahdusta, sanoo Kiivit ja purskahtaa onnelliseen nauruun. 

– Että kokea tämmöistä onnea – entisenä neuvostokansalaisena! 

Kirkko ei ollut Kiivitin mukaan valmiina muutoksiin ja vapautumiseen. Vaikka yhteiskunnassa kiehunta oli alkanut jo 1980-luvun lopussa. Virossa käytiin ns. fosforiitti-sota, jolla estettiin massiivinen hanke hyödyntää Viron fosforiittivarannot. 

Hankkeen toteutuminen olisi paitsi tuhonnut Viron luonnon olisi se ennen muuta heilauttanut herkän väestötasapainon lopullisesti virolaisten tappioksi. Vaikka toiminta näyttäytyi vihreänä liikkeenä oli se vakavasti neuvostovastaisen yhteiskunnallisen toiminnan järjestäytymistä. 

Seuraavana etappina Kiivit mainitsee muinaismuistojen suojeluliikkeen synnyn. Liikehdintä nosti esiin vaietun itsenäisen Viron historian. Kirkon kannalta merkittävin etappi oli vuosi 1988 kun Neuvostoliitossa juhlistettiin Venäjän kastamisen 1000-vuotisjuhlaa. 

– Kirkko tuli ulos ghetosta. Pelon muuri joka eristi ihmiset vapaan ihmisen ajattelutavasta murtui. Uskallettiin luopua ”kaksikielisyydestä” kaksikielisyydestä” eli että kotona ja julkisesti puhuttiin eri tavalla. Pelko alkoi hälvetä. Mutta samalla on todettava, ettei voi puhua minkäänlaisesta uskonnollisesta heräämisestä ja kirkon jäsenistö oli vain pari prosenttia väestöstä, toteaa Kiivit.

Tarton tuomokirkon raunioita

”Uuden Viron” kirkko ei ollut valmis 
kohtaamaan suuria ihmisjoukkoja 

Arkkipiispa kertoo, että ne virolaiset, joilla oli säilynyt myönteinen suhtautuminen kirkolliseen toimintaan, palasivat Neuvostoliiton romahdettuja ja Viron itsenäistyttyä kirkkoon. Heitä tuli joukoittain, mutta kirkolla ei ollut valmiuksia kohdata heitä. Papistolla ei ollut mitään valmiuksia antaa esim. rippikouluopetusta ja muodollisia kasteita toimitettiin liukuhihnalta. 

Kirkko ei kyennyt sitomaan mukaan tulleita ihmisiä toimintaansa. Elettiin vain suurta huumaa että kaikki palaisi ennalleen, tilaan ennen neuvostomiehitystä. Viron saatua takaisin valtiollisen itsenäisyytensä uskottiin kaiken lutviutuvan ennalleen itsestään: 

– Vanhemman polven muistissa oli kuin kiiltokuva ensimmäisen itsenäisyyden aika. Ei ymmärretty, että maailma oli muuttunut. Ja äkkiä havaittiin, että on vapauduttu yhdestä vankilasta ja tuomittu elämään toisenlaisessa vankeudessa – kuin tavaratalossa – markkinataloudessa! 

Yhteiskunnan muutokset olivat olleet liian nopeita ja jyrkkiä kirkolle. 

Tilanne tuotti vanhemmalle sukupolvelle kyvyttömyyden sopeutua uuteen tilanteeseen. Kirkko oli siis vahvistanut yhteiskunnallista asemaansa, mutta ei todellakaan palautunut ennalleen. 

Kiivit kertoo, että luterilaisen kirkon piirissä 1990-luvun puolivälissä kyettiin tekemään realistisiakin arvioita tilanteesta. Oli kivuliasta todeta omien voimavarojen rajallisuus ja edessä olevan työn valtavuus. 

Viron kirkko on arkkipiispansa mukaan osannut elää ”jalat maassa” vasta muutamia vuosia. Muutoskausi on kirkossa päättynyt ja nyt on kyetty tekemään uudelleenarvioimista myös omasta tilasta: 

– Yhteiskunta ei ole sama, kirkko ei ole sama ja koko ympäröivä maailma ei ole sama. Nyt kykenemme jo keskustelemaan realistisesti kehityssuunnista. Lähtökohtana on olemassa oleva tilanne ja sen analyysi. Kykenemme arvioimaan voimavaramme, niin taloudelliset kuin henkisetkin että materiaaliset. Mutta ennen muuta kykenemme näkemään myös ihmisen keskeisimpänä osana, tiivistää arkkipiispa. 

Euroopan liberaalein 
uskonnonvapauslaki 

Jaan Kiivitin arkkipiispakautena Viron luterilainen kirkko on kasvanut myös yhteiskunnallisesti uusin mittoihin. Virossa on Euroopan ehkä liberaalein uskonnonvapauslaki. Kiivit näkee, että Virossa ollaan ”pisteessä”, johon ollaan lujaa kulkemassa pohjoismaissakin. 

– Uudet uskonvapauslait ja esim. keskustelu Suomessa presidentin asemasta rukouspäiväjulistuksessa henkivät samaa pyrkimystä. On selvästi voimakas pyrkimys sanoutua irti perinteistä ja perinteisestä arvopohjasta. Ja vähitellen askel askeleelta, hymähtää Kiivit. 

Virossa uutta itsenäisyyttä lähdettiin rakentamaan uskonnollisessa mielessä nollasta. Ikään kuin ei olisi omaa uskonnollisuutta, uskontunnustusta, ei kirkon historiaa vaan tyhjiö. 

Virossa peruslaki ei anna millekään kirkolle valtiokirkon asemaa, vaan asettaa kaikki samalle viivalle. 

Mutta Kiivitin mukaan valtio on herännyt vasta viime aikoina tajuamaan, että tarvitsee kirkkoja kumppaneiksi virolaisen yhteiskunnan rakentamisessa. Virossa valtiovalta on kuitenkin joskus hyvinkin korostetun pidättyväinen suhteessa suurimpaan kirkkokuntaansa, Viron luterilaiseen kirkkoon. 

Kiivitin mukaan kirkon ja valtion suhde on rakentunut hyvään ja toimivaan suuntaan. Valtiokin on nähnyt että ihminen tarvitsee moraalisia arvoja ja että neuvostoyhteiskunnan tyhjiö täytyy täyttää. 

Yli puolet kansasta täysin välinpitämättömiä 
kristillisten arvojen suhteen 

Yhteiskunta vaatii arkkipiispan mielestä kirkolta kuitenkin enemmän kuin kirkko kykenee antamaan. Virossa kristillinen arvopohja on Kiivitin mukaan varsin ohut. Hän kertoo, että sosiologisten tutkimusten pohjalta ehkä 15 % virolaisista perheistä välittävät kristillisistä arvoista ja toimivat niiden mukaisesti. 

Yli puolet virolaista ovat täysin välinpitämättömiä tai jopa kristillisiä arvoja vastaan. Neuvostovallan aika näkyy ja kuuluu edelleenkin Virossa juuri uskonnollisuuden vastaisuutena. 

Arkkipiispa Kiivit on useassa yhteydessä nostanut esiin sitkeässä elävien valheellisten väitteiden olemassaolon ja pyrkinyt niitä monessa yhteydessä arvovallallaankin kumoamaan. 

– Meillä elää vahvana ateistisen propagandan kehittämiä myyttejä. Erityisesti ihmettelen sitkeästi elävää myyttiä kristinuskon tulosta Viroon. Vieläkin tulkitaan kielteisesti kristinuskon roolia ja vaikutusta Viron historiassa. 

– Toistetaan, että miekalla ja tulella on tänne kristinusko tuotu, vaikka tutkijat ovat osoittaneet, että kristinusko oli Virossa jo sata vuotta aikaisemmin kuin väitetyt miekka ja tuli meidän maaperällämme, naurahtaa Kiivit ja jatkaa: 

– Kristinusko tuli sekä idästä että lännestä, usko tuli ennen maahantunkeutujia. Julkisestikin usein sekoitetaan maan valloitus ja kristinuskon saapuminen. 

Murheellisena arkkipiispa toteaa Virossa elävän vahvana myös vankka usko horoskooppeihin ja jopa taikauskoon, sillä mustien kissojen ja nokikolareiden nappien koskettelun tuomaan taikaan uskotaan yhtä vankasti kuin maahan levinneeseen New age -uskoon. 

Samalla on elvytetty myös vanhaa Viron pakanuutta, maan uskoa. 

– Kuvitellaan ja uskotaan, että kaiken takana ovat luonnonvoimat, ja unohdetaan kaiken näkyvän ja näkymättömän Luoja! Eli mikä on tämän kaiken universumin takana: itse Jumala. 

Uskonnonopetus kouluissa 
saa yhä enemmän kannatusta 

Virossa on viime ja tänä vuonna keskusteltu uskonnonopetukssta kouluissa. Se on ollut periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä vain harvoissa kouluissa opetusta järjestetään. 

Uskonnon opetusta kohtaan ennakkoluulot ovat suuria. Pelkona on ”propagandistinen” opetus, jonkinlainen käännytystyö. 

Kiivit kuitenkin korostaa asian kulkevan parempaan suuntaan. Pikku hiljaa aletaan ymmärtämään, että uskonnonopetus tukee yleissivistävää opetusta. Arkkipiispan mukaan kiinteän yhteistyön valtion kanssa on mahdollistanut ekumeeninen Viron kirkkojen neuvoston hyvä työ. Neuvoston asioista kirkollinen työ on vakiintunut valtion laitoksissa, kuten armeijassa ja vankiloissa. 

Parhaillaan koordinoidaan ekumeenisessa hengessä sielunhoidollista työtä sairaaloihin ja poliisilaitokseen. Vaikka arkkipiispan mukaan ekumeeninen työ Virossa on hyvällä tasolla ja tuloksellista, niin ongelmiakin on: 

– Ongelmia on tuottanut Moskovan patriarkaatin alaisen ortodoksikirkon asema ja suhtautuminen ekumeniaan. Moskovan kirkko on tullut jäseneksi Viron kirkkojen neuvostoon ja tuonut samalla mukanaan ongelmat ja jännitteet ekumeeniseen kanssakäymiseen, korostaa Jaan Kiivit. 

Mutta lopulta suurimmat ongelmat virolaisessa yhteiskunnassa Kiivitin mukaan ovat Viron sosiaalipolitiikassa. Siitä hänellä on melko lohduton kuva.

Ilus oled, isamaa – Kaunis olet, isänmaa! Helsingin Vanhassa kirkossa lauloi Viimsin luterilaisen seurakunnan kuoro niin isänmaallisia kuin hengellisiäkin lauluja Viron itsenäisyyspäivän kunniaksi vuonna 2002. Konsertilla vauhditettiin ekumeenista kirkkokeräystä.

Arkkipiispa huolestunut kansan 
jakautumisesta rikkaisiin ja köyhiin 

Arkkipiispa näkee, että sosiaali-sektorilla Virossa on eletty ”shokki-terapian aikaa. Hän perää valtiolta suurempaa vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista. Markkinatalouden tulolla on ollut Virossa oma hintansa: seurauksena on ollut yhteiskunnan kerrostuminen rikkaisiin ja köyhiin. 

Virossa hyvin toimeentulevia on väestöstä noin 10 % ja ”ei lainkaan toimeentulevia” peräti 40 %. 

– Se on hirveä määrä ihmisiä! Valtio ei ole panostanut sosiaaliturvaan riittävästi. Minun pelkoni on, että jos hallituspuolueet lupaavat veronkevennyksiä, silloin tehdään tämän päivän politiikkaa, silloin ei oteta huomioon tulevaisuutta. 

– Ei ajatella sitä, että mistä saadaan varat jotka kipeästi tarvitaan sosiaalityöhön ja terveen yhteiskunnan kehittämiseen. Kirkon voimavarat ovat kovin pienet huutavan hädän edessä! 

”Tyypillistä virolaisille on tsaarinaikainen maaorjan suhtautuminen” Arkkipiispa Kiivit kritisoi varsin suorasanaisesti myös virolaista kansanluonnetta ja nykyvirolaisten asennoitumista elämän arvoihin. 

– Yleinen asenne on, että odotetaan kirkolta muttei olla valmiita mitään antamaan kirkolle! Tyypillistä virolaisille on tsaarinaikaisen maaorjan suhtautuminen: ollaan tyytymättömiä, mutta samalla edellytetään että isäntä huolehtii hänestä, kritisoi Kiivit voimakkain sanoin. 

– Tämä asenne tuntuu säilyneen vankkana. Kirkossammekin odotetaan, että toiset tekevät mutta ei olla valmiita antamaan omaa panosta. Erityisesti se näkyy suhtautumisessa viimeisen 15 vuoden aikana saamaamme ulkomaiseen apuun: antakaa vaan! Kiitollisuutta ei osata ilmaista. Opitaan saamaan ilmaiseksi. 

– Vapaaksi päässyt orja ei ole vielä vapaa ihminen. Vapaa ihminen korostaessaan omia oikeuksia ja vaatimuksia osaa ajatella myös omia velvollisuuksiaan ja vastuutaan. Tämänkaltaista heikkoutta näen valitettavan usein myös papistommekin suhtautumisessa. Vaikka kovin huonoja esimerkkejä on harvoja ovat ne valitettavan vaikuttavia, naurahtaa Kiivit. 

Viron luterilaisessa kirkossa 207 000 
jäsentä, 45 000:lta ”jäsenmaksu”

Virossa ei ole valtiokirkkojärjestelmää eikä kirkollisveroa. Kirkkoon kuuluvat maksavat vuosittain jäsenmaksunsa kirkolle ja mahdollisuutensa mukaan muuta tukea. Viron luterilaisen kirkon 165 seurakunnassa on 207 000 jäsentä, joista 45 000 maksaa jäsenmaksua. 

Kirkolla on 500 palkattua työntekijää, heistä pappeja on noin 190 ja kirkkomuusikkoja 250. Kirkko on riippuvainen ulkomaisesta taloudellisesta avusta. Kirkon keskushallinto tukee seurakuntien toimintaa. Virkakautenaan Kiivit on määrätietoisesti muuttanut vinoutunutta rakennetta kohti normaalia tilannetta. 

Kirkkoon on luotu keskusrahastojärjestelmä ja tavoitteena on tilanne, jossa seurakuntien taloudellisen toiminnan tuloksella toimii keskushallinto. Vaikka taloudelliset ongelmat ovat kirkossa suuria huolestuttaa arkkipiispaa lähinnä kirkon sisällä olevat asenteet. 

Viron kirkolla on annettavaa 
muille EU-maiden kirkoille 

Arkkipiispa odottaa levollisin mielin Viron liittymistä Euroopan Unioniin. Hän uskoo, että Viron kirkolla on annettavaa myös muille unioni-maiden kirkoille. 

Kiivit sanoo, että Viron kokemuksesta uudelleen rakennetussa itsenäisyydessä ja taloudellisessa liberalismissa elämisestä voisi olla muillekin kirkoille hyötyä. 

Keskustelussa kuljemme kohti tulevaisuuden avoimia kysymyksiä ja kristillisyyden perusarvoja. 

Jaan Kiivit miettii hetken ja aloittaa vakavana: 

– Perussanoma kirkolla on ollut sama yli 2000 vuotta. Jumalan lunastustyö on sama ja koskettaa meitä jokaista. Mutta kuinka osaamme tuon sanoman välittää – on puhuttava kielellä, jota nykyihminen ymmärtää. 

– Tarvitaan herkkyyttä kuunnella ja keskustella ympäristön kanssa. Kirkon oman identiteetin löytäminen kussakin ajassa on suurin haaste meille kaikille. Ymmärtää mikä meissä kristittyinä on erilaista ja erikoista. Oikeastaan Paavali Roomalaiskirjeessään 12:1–2 kirjoittaa asiasta terävästi. Emme saa muuttua maailman näköiseksi. Samaistua tähän maailmaan. 

– Minua huolestuttaa se, että jos maailma kehittyy vain vähemmistöjen ehdoilla ja manipuloituu median kautta, niin lapset kasvavat yhä enemmän ilman vanhempiensa vaikutusta. Tähän kaikkeen tulee ennen pitkää reaktio. 

Arkkipiispa muistuttaa, että Paavali puhui täysikäisestä, Kristuksen mittaisesta ihmisestä. Ihmisestä jota ei jokainen muoti ja tuuli heittele. Maailma on Kiivitin mukaan ”tällä hetkellä niin lapsellinen: on olemassa vain aineellinen puoli ja siihen meillä riittää innostusta”. 

– Mutta entä se toinen puoli, jatkuva Jumalan luomistyö? Juuri tästä Paavali puhuu, uuden luomisesta. Siitä kuinka ihminen täysi- ikäistyy Jumalan edessä. Ilman tätä aikuisuutta me menetämme tärkeän osan ihmisyydestämme. 

Huomaamme arkkipiispan kanssa, että pari tuntia on vierähtänyt. Olisi aika lopettaa, vaikka nippu kysymyksiä ja asioita jäi tyystin käsittelemättä. En malta olla lopuksi kysymättä, että millä mielellä Jaan Kiivit jättää kirkon seuraajalleen ja mitä hän kokee kun kurkistaa taakseen peruutuspeilistä? 

– On työskennelty ja nyt jätetään tuleva Herran haltuun. Minun sukupolveni on hyvin harvalukuinen ja eläköityminen on meillä kaikilla kohta edessä. Toisaalta tunnen suurta iloa, että kirkkomme on kasvanut siitä kun minä aloitin. Olen kymmenen vuoden aikana vihkinyt papiksi 64, ja tänä vuonna tulee vielä joitakin lisää, ja 50 diakonia. 

– Diakoni on meillä pastoraalinen ja liturginen tehtävä papin apulaisena. Keski-ikä on papistossa nuori ja se antaa varmuutta tulevaisuuteen.