Viro itsenäistyi vuonna 1918, mutta maa ajautui heti sen jälkeen sotaan Neuvosto-Venäjää vastaan Vasta Tarton rauha vakiinnutti Viron tilanteen. Mainittakoon, Viron vapaussodan aikana Narvaan perustettiin Viron työväenkommuuni –niminen bolševikkivaltio. Kommuunin toiminta tosin loppui vähin äänin sodan aikana.
Poliittisesti itsenäinen Viro oli tiukasti ei-sosialistinen valtio. 1920-luvun alun radikaali maareformi kasvatti maata omistavien talonpoikien määrää. Muutoinkin Viro oli vahvasti maatalousvaltio, suurin osa kansalaisista sai elantonsa maataloudesta. Poliittisesti tärkeä maareformi oli valtiolle taloudellisesti kallis, se maksoi miljardeja markkoja.
Vuodet 1923 - 1924 olivat Virolle taloudellisesti ja poliittisesti vaikeita aikoja. Lähinnä maan talousvaikeudet heijastuivat toukokuussa 1923 pidettyihin parlamenttivaaleihin. Vaaleissa ei puolueiden voimasuhteissa tapahtunut suuriakaan muutoksia, lukuun ottamatta kommunistien kannatusta. Kommunistien paikkaluku kasvoi kymmeneen. Tallinnassa, Narvassa ja Pärnussa kommunistien peitejärjestöt saivat 35 - 36 prosenttia äänistä. Kommunistien toiminta oli virallisesti kielletty. Esimerkiksi virolainen kommunistijohtaja Viktor Kingissepp teloitettiin vuonna 1922. Erilaisten peitejärjestöjen ja puolueiden avulla kommunistit pystyivät olemaan esillä.
Vuosina 1920 - 1924 EKP:n onnistui järjestää Virossa kolme maanalaista kongressia ja joitakin pienempiä kokouksia. Olaf Kuulin mukaan kommunistipuolueen tarkkoja jäsenmääriä etenkin 1920-luvulta on vaikea arvioida, mutta vuonna 1920 jäseniä oli noin 700, kahta vuotta myöhemmin 1 320 ja vuoden 1924 alussa noin 2 000 henkeä
Talouskriisin syvetessä väestön tyytymättömyys hallitusta kohtaan kasvoi. Viro oli velkaa ulkomaille vuonna 1923 jo 4,4 miljardia markkaa ja suurin osa Tarton rauhassa Neuvosto-Venäjältä saadusta 15 miljoonasta kultaruplasta oli kulutettu.
Kumousyritys
Kommunistit pyrkivät käyttämään hyväkseen Viron talousvaikeuksia. Talouden kohentuminen alkoi olla näköpiirissä, joten oli toimittava ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Viron sisäpoliittisesti kireä tilanne huipentui joulukuun 1. päivänä 1924 vallankaappausyritykseen, jossa yhteensä vajaa 400 miehen vahvuiset kommunistiosastot yrittivät vallata Tallinnan tärkeimmät kohteet, kuten poliisiasemat, kasarmit ja eri ministeriöiden rakennukset. Samanaikaisesti Neuvostoliiton laivasto ja armeija olivat Viron rajoilla valmiina tunkeutumaan maahan, jos valtaan noussut uusi bolševikkihallitus olisi sitä pyytänyt.
Kaappausyritys alkoi viideltä aamuyöllä, jolloin Tallinnan työläiset olivat matkalla työpaikoilleen. Kommunistit olettivat saavansa heidän tukensa hankkeelleen. Neuvostoliitto oli selvästi tukenut kaappaushanketta, sillä valtaosa bolševikeista oli saanut sotilaskoulutusta Leningradissa, ja myös heidän aseistuksensa (käsikranaatteja, kiväärejä ja automaattipistooleja) viesti ulkopuolisesta avusta.
Bolševikit pyrkivät valtaamaan kohteensa yhtaikaisilla, nopeilla iskuilla. Siten he onnistuivat yllättämään 10. Jalkaväkirykmentin kasarmiinsa ja useita upseereita tapettiin sänkyihinsä. Tilanteen epäselvyyttä kuvastaa huhujen määrä. Esimerkiksi 10. Jalkaväkirykmentin luultiin hetken ajan ryhtyneen kapinaan.
Monien muiden kohteiden lisäksi bolševikit onnistuivat saamaan helposti haltuunsa Tallinnan rautatieaseman. Alkumenestyksen jälkeen kapinallisten eteneminen pysähtyi. Tähän oli useita syitä, kuten esimerkiksi se, että kommunistit eivät onnistuneet saamaan paikallista työväestöä mukaan yritykseensä. Kommunisteilla oli toiveita myös armeijan suhteen, etenkin varusmiesten keskuudessa oli tehty aktiivista propagandatyötä.
Kommunistien pettymykseksi armeijan joukot ja poliisit pystyivät melko nopeasti ryhmittymään vastarintaan. Alkuhämmennyksen jälkeen hallituksen joukkojen puolustautuminen ja myöhemmin hyökkäys oli tehokasta. Etenkin Kadettikoulun oppilaat ansioituivat taisteluissa.
Merkittävin bolševikkien kapinayrityksen uhri oli ministeri Karl Kark, joka ammuttiin Tallinnan rautatieasemalla. Kun tarkastellaan kapinallisten taustoja huomataan, että suurin osa heistä oli työskennellyt Tallinnan satamassa. Kaappauksessa oli mukana myös muutamia Neuvostoliiton Tallinnan lähetystön henkilökuntaan kuuluneita miehiä.
Veristen katutaistelujen jälkeen kapinalliset saatiin tuhottua. Samoin kenttäoikeudet jakoivat ankaria rangaistuksia muun muassa niille upseereille, jotka olivat nukkumassa päivystysvuorollaan.
Uusia ratkaisuja
Oli selvää, vallankaappausyritys muutti suuresti Viron sisäpolitiikan luonnetta. Kaappausyrityksen jälkeisiin ratkaisuihin kuului laajapohjaisen “seinästä seinään” -hallituksen muodostaminen. Näin sisäpolitiikkaan saatiin Viron oloissa aikaan harvinainen poliittinen yksimielisyys. Vuoden 1924 jälkiselvittelyihin kuului myös vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen pyrkivien järjestöjen kieltäminen. Tämä merkitsi kommunisteille suurta voiman menetystä. Viron turvallisuuspolitiikkaan tehtiin muutoksia.
Viron hallitus nimitti kenraaliluutnantti Johan Laidonerin uudelleen armeijan ylipäälliköksi ja sisäministerille annettiin poikkeusvaltuudet kapinan jälkiselvittelyn ajaksi. Sisäisen turvallisuuden osalta merkittävimpänä seurauksena voidaan kuitenkin pitää suojeluskuntien uudelleenperustamista. Järjestön oli vuosia ollut käytännöllisesti katsottuna sammunut. Tosin jo kaappausyrityksen aikana eräät aktiivisimmista suojeluskuntalaisista osallistuivat oma-aloitteisesti muun muassa Toompean linnan, Viron valtionpankin ja rautatieaseman hallinnasta käytyihin taisteluihin. Oma-aloitteisuuden ansiosta Tallinnan suojeluskuntien historiikissa todetaankin: “Tallinnan osastoa ei kukaan organisoinut ylhäältäpäin, se organisoitui itse".
