|
||
|
Pro Estonian verkkolehti ja Viro-portaali www.viro.org | Lehti 4/2007 | Panen itseni kernaasti likoon suhteessa Suomeen ja Viroon |
||
Toimituksen Tilaus ja Linkit
Palaute
|
Valtioneuvos Riitta Uosukainen Tallinnassa: Panen
itseni kernaasti likoon suhteessa Suomeen ja Viroon Valtioneuvos Riita Uosukainen puhui Tallinnassa Mustapäiden talossa Suomen Tasavallan 90. itsenäisyyspäivän juhlassa 8. joulukuuta 2007. Kuvassa juhlapuhuja Suomen sotilasasiamies- ja suurlähettiläsparin seurassa. Julkaisemme lukijoidemme pyynnöstä puheen, jota on hieman tiivistetty. Väliotsikot toimituksen. KUVAT: Ari Sirviö Pohjan-pojat – Suomen-pojat Iloni ja kunniani on olla puhujan paikalla viettäessämme arvokkaassa seurassa Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlaa. Suomen ja Viron historiat ovat aina olleet läheisessä kosketuksessa toisiinsa, vaikka tiet ovat eronneet toisinaan – useimmiten sotien jälkeen. Hyvät ystävät, panen itseni kernaasti likoon suhteessa Suomeen ja Viroon. Vanhanaikaisesti sanoen: minä rakastan Suomea, ja koen todeksi Lydia Koidulan sanat: Mu isamaa on minu arm. Olin Suomen eduskunnan kansanedustajana kaksi vuosikymmentä vuodesta 1983, siitä ajasta kolme vuotta opetus- ja tiedeministerinä ja puhemiehenä yhdeksillä valtiopäivillä. Ministeriaikana Virosta tuli minulle tärkeä naapurimaa, sillä miehityksestä vapautuva ja vapautunut Viro mielestäni tarvitsi kaikenpuolista vuorovaikutusta. Olen fennougristi, siis myös opiskellut viron kieltä ja kulttuuria 1960-luvulla passiiviseen taitoon. Kuitenkaan en vierailut Neuvosto-Virossa kuin kerran. En kuulunut niihin poliittisiin joukkoihin, jotka omivat nämä suhteet ikään kuin Neuvostoliiton kautta. Yhteistyötä vapaassa Virossa Mutta 1990-luvun taitteessa muuttui kaikki. Ensimmäinen vierailuni opetusministerinä oli epävirallinen mutta tärkeä; tapasin mm. Lennart Meren, jonka tunsin äidinkielenopettajain seminaarista Lappeenrannasta. Tuon matkan jälkeen sain vuodattaa ilon kyyneleitä, kun Viron sinimustvalge lippu nousi Toompean juhlalliseen salkoon. Monipuolinen yhteistyö oli vapaassa Virossa sitten mielekästä ja juhlallista; virallisia vierailuja tehtiin ministerien kesken ja sittemmin puhemiesten kesken molemmin puolin, Suomen Euroopan unionin jäsenyys antoi mahdollisuuden tukea Viron jäsenyyttä ja parlamentaarisia käytänteitä muutenkin. Esimerkiksi saatoin järjestää Euroopan unionin jäsenmaiden puhemiesten vierailun Tallinnaan, kun kokous pidettiin Helsingissä. Hyvin moni eurooppalainen valtiomies sai silloin ensi käden tietoa ja kokemusta Virosta. 12. toukokuuta 1997 pidin Tarton yliopistossa ns, Aulaluennon Suomalaisesta identiteetistä, ja Laulu- ja tanssipidot saivat marssimaan halki Tallinnan ja Helsingin. Kulttuuri kukoisti. RUK:n käyneille merkit Mutta sattuvin kohtaaminen oli kesäkuussa 1997. Silloin pääsin perehtymään Viron ja Suomen historian merkittävään kosketuspintaan, maanpuolustustyöhön, jolle saa hakea vertaista. Presidentti Martti Ahtisaari oli estynyt saapumasta poikkeuksellisen tärkeään tilaisuuteen 60-vuotispäivänsä johdosta, ja sain hänen asemastaan tulla jakamaan Suomessa RUK:n koulutuksen saaneille asiaankuuluvat huomionosoitukset ja myös puhumaan heille. Uljasryhtiset vaikka ikääntyneet miehet saapuivat noutamaan merkkinsä, joita he eivät olleet ennättäneet sodan vuoksi saada – oma armeija joutui hajalle ja maa miehityksen kouriin. Nämä ryhdikkäät miehet olivat kulkeneet Stalinin vainojen tien, raataneet, rakentaneet, joutuneet kaivoksiin, monet olivat menettäneet, mutta he säteilivät oikein tehneen voimaa. Tunne oli uskomaton, liikuttava. Kyyditysten totuus Ei kansanrunous, ei muu kansanperinne, ei kirjallisuus, ei kuorolaulu, ei muu kulttuuri, ei kauppa voinut minua niin järkyttää kuin järkytti Viron historia 1940-luvulta lähtien uuteen vapaaseen aikaan. Viroa ei lannistettu, mutta vaikeaa oli. Vielä tänä päivänä – vai pitäisikö sanoa vihdoin tänä päivänä – saa katsoa Suomen televisiosta ohjelmaa, jossa Hiidenmaan kyyditysten toimeenpanija puhuu vasten totuutta kaunisteltua sanomaa ja täysin viattomien, käsittämättömästi leimattujen ”kulakkien, metsäveljien ja muiden uutta järjestelmää kohtaan vihamieleisten” muka rauhanomaisesta siirtämisestä uusiin seutuihin; kyydittäjän mukaan tonnitolkulla sai ottaa omaisuuttakin matkaan! Ja vieressä näkyivät todelliset kuvat ja kertomukset laivan ruumaan sullomisesta, härkävaunuista, kuolemankuljetuksista kärsimysleireihin. Herra armahda! Tiistainen ohjelma oli minulle alkusoitto tähän tilaisuuteen. Pidätetyn raivon ja samalla avuttomuuden tunne lienee oikea luonnehdinta. Salainen armeija Olen näet lukenut materiaalia, joka on saanut sydämeni sykkimään Virolle ja virolaisille entistäkin lämpimämmin. Viimeksi sain luettavakseni Heino Relvikin teoksen Merivoimien Suomen-pojat. Virolaiset vapaaehtoiset Suomen laivastossa 1943–44 sekä Anne-Riitta Isohellan teoksen Suomen pojat. Virolainen jääkäritarina. Ne kertovat uskomattomasta rohkeudesta, sitkeydestä, osaamisesta ja isänmaanrakkaudesta. Toivoisin nämä teokset kaikkien käsiin. Jo aikaisemmin etenkin eversti Matti Lukkarin ja majuri Reijo Tanskasen ansiosta olin tullut tietämään suurenmoisesta verkostosta suomalaisen maanpuolustusväen ja virolaisen kaltoin kohdellun metsäveljien, ja yleensä JR 200:n miesten ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Siinä on aito YYA-sopimus, todellinen salainen armeija, jonka tarkoituksena oli pitää miehet ja naiset hengissä. Leima oli isketty, työtä ei saanut, koulutukseen ei päässyt, ja yhtenä ehtona oli kommunistisen puolueen jäsenyys. Osa joukosta pääsi sentään länteen, Ruotsiin ja Kanadaan. Vaikuttavia kirjoja Vaikeaa lienee ollut ikuinen kyräily, vakoilu, ilmiannot, kyttääminen. Kehenkään ei voinut luottaa. Mistään ei saanut avoimesti puhua. Kipeät vaiheet piti teljetä sisimpäänsä. Olen lukenut Imbi Pajun Torjutut muistot, Viivi Luikin teoksen Seitsemäs rauhan kevät ja Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Kirjat ovat hyvin erilaisia mutta tekevät käsin kosketeltavaksi pelon ja jännityksen, joka liittyi tavalliseen arkeen. Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista järkytti. Miten voi olla mahdollista Tuomiojan virolaissyntyisen isoäidin Hella Wuolijoen suhtautuminen maanmiehiinsä, jopa teloitettaviin lähiystäviinsä. Ei empatiasta häivähdystäkään, auttavista teoista puhumattakaan. Meistä Karjalan- evakoista hän suoraan sanoi, että olemme huonompia ihmisiä kuin muut suomalaiset. Inkeriläisten hirmuinen kohtalo Kaiken kaikkiaan numerot ovat hyvin konkreettisia. Inkeriläisistä 90.000 joutui jättämään kotinsa, ja Leningradin piirityksestäkin selviytyneet noin 30.000 karkoitettiin Siperiaan härkävaunuissa, joissa satoja kuoli ja perilläkin kuolema niitti. Saksalaisten valtaamille alueille jäi yli 60.000 inkerinsuomalaista. heistäkin kuoli paljon nälkään ja kylmyyteen. Vuosina 1942 ja -43 noin 63.000 inkerinsuomalaista evakuoitiin Suomeen. Sodan jälkeen suurin osa heistä palautettiin Neuvostoliittoon. Heidän kohtalonsa oli hirmuinen. Virossa kyyditysaallot seurasivat toisiaan, neuvostoterrori huipentui 15. kesäkuuta 1941: yhdessä yössä 3.400 miestä ja 6.600 naista ja lasta kyyditettiin Venäjälle. Suomenlahden etelärannan suomalaisugrilaiset kansat joutuivat todella koville. Suomen raskaat kolme sotaa Helpolla ei päässyt Suomikaan. Suomen kansa kävi 1939–45 kolme sotaa. Suomi oli Englannin ohella ainoa sotaa käyneen läntisen Euroopan valtio, joka tuolloin pysyi itsenäisenä tulematta miehitetyksi. Historiamme on kirkas, se on kolme kertaa taistellen kirkastettu. Kolmeen sotaan osallistui aseissa 700.000 miestä. 200.000 naista oli monin tavoin mukana sotaponnistuksissa. Koko kansa 15-vuotiaista lähtien uurasti myös kotiseudulla pitääkseen yhteiskunnan elinvoimaisena ja puolustusvoimat toimintakykyisinä. Lapsetkin rukoilivat – voimatta muuta. Karjala ja Petsamo menetettiin. Sodissa menehtyi yli 90.000 henkeä ja haavoittui lähes 300.000. Sotien päätyttyä joka 16. mies oli sotainvalidi, joka 17. nainen sotaleski ja joka 25. lapsi sotaorpo. Joka 9. suomalainen oli joutunut jättämään kotinsa sodan takia. Sotakorvauksia maksettiin kahdeksan vuoden ajan; määrä oli 15 % valtion menoista. Tuosta kaikesta selvittiin veteraanisukupolven ansiosta. Jääkärien testamentti Suomen ja Viron veteraanien historia on äärimmäisen mielenkiintoinen. Kun luen Suomen-poikien vaiheista ja menettelytavoista, etsimättä tulee mieleen Suomen jääkäriliike. Itsenäinen Suomi muistaa jääkäreitä; heidän lippunsa nähtiin ensimmäisen kerran vapaussodan päättymisparaatissa 16.5.1918. Jääkärilippu seuraa puolustusvoimiemme valtakunnallisissa paraateissa kunniapaikalla, heti Suomen lipun jälkeen. Itsenäinen Suomi muistaa jääkäreitä, joiden testamentti kuuluu näin: – Perinnöksi teille, Suomen nykyinen nuoriso ja sen tulevat sukupolvet, haluamme jättää sen, mitä pidämme arvokkaimpana: – luottamuksen Suomen tulevaisuuteen itsenäisenä ja vapaana valtiona, – horjumattoman uskon tämän asian oikeutukseen ja sen voittoon silloinkin, kun kaikki näyttää toivottomalta, – tahdon ja uskalluksen taistella kaikissa tilanteissa näiden päämäärien puolesta. Tämä testamentti liittyy siihen aikaan, jolloin suomalaiset osallistuivat ratkaisevalla tavalla Viron vapaussotaan. Pohjanpoika ei vapise – eivätkä Pohjanpojat todellakaan vavisseet. Itsenäisyys saavutettiin molemmissa maissa peräkkäisinä vuosina. Karismaattinen presidentti Meri Nyt erityisenä juhlittava Suomen itsenäisyys täyttää 90 vuotta, mutta Suomen eduskunta on täyttänyt jo 100 vuotta. Katson, että tämä on ollut Suomen kehitykselle onneksi. Nykypäivänä voimme kansainvälistä tilannetta seuratessamme huomata, kuinka vaikea on vastaitsenäistyneiden maiden vakiinnuttaa kansanvaltainen järjestelmä. Suomikin on saanut kasvukivuista kärsiä, mutta olemme oppineet paljon, ja nykyisin meillä on myös paljon menetettävää. Kansakuntamme on pieni, minkä tähden meidän tuleekin etsiä voimamme pienuuden ekonomiasta. Laatu ja omaperäisyys tuottavat tulosta. Sivistynyt ja karismaattinen presidentti Lennart Meri on todennut (1995), että – Suomessa on lähes kaikkea enemmän kuin Virossa – varakkuutta, vakautta, turvallisuutta, laillisuutta, järjestystä ja työttömyyttä. Suomessa on myös huomattavasti enemmän toimivaa valtiollisuutta. Virossa sitä on vielä vähemmän kuin sitä oli 1939. Valtion vahvistaminen, suoraan sanottuna valtion jälleenrakentaminen, on meidän vaikein ja kiireellisin tehtävämme. Meidän on vain pidettävä huolta siitä, että tätä kiireellistä työtä tehdään parlamentaarisesti eikä paniikissa. Jotakin meillä sentään on, jonka suhteen emme ole Suomea köyhempi. Meillä on uskoa parempaan tulevaisuuteen, toiveikkuutta, tekemisen intoa ja muutosten dynamiikkaa. Edelleen Lennart Meri lausui. – Suomesta katsottuna Viro on uudemman historiansa puolesta sitä, mitä Suomi pahimmassa tapauksessa olisi voinut olla. Virosta katsottuna Suomi on sitä, mitä Viro parhaassa tapauksessa olisi voinut olla. Jos Suomen valtion johtajilla ei marraskuussa 1939 olisi riittänyt rohkeutta eikä kansalla itseluottamusta, Suomelle olisi käynyt yhtä huonosti kuin Virolle 1940. Emme saa koskaan tietää, mitä Virosta olisi tullut, jos se olisi menetellyt niin kuin Suomi. Nyt me kaikki kadumme, ettei Viro tehnyt niin. On nyhjästävä tyhjästä! Vuodesta 1995 on 12 vuotta. Paljon on muuttunut. Mutta toivoa tarvitsevat niin suomalaiset kuin virolaiset, yhdessä ja erikseen. Yhteistyö on voimaa – ei puukaa yksin pala. Eläköön edelleen suomalaisten ja virolaisten veteraanien yhteistyö, eläkööt Suomen- pojat. Kalevalan opetus on, ettei saa antaa periksi ja että kansan ydin on luja ja luova. Voimme soveltaa Lemminkäisen ongelmanratkausoppia, ”on kerättävä kiviltä villat/ katkottava karvat kallioilta” pakkasen suojaksi, toisin sanoen nyhjäistävä tyhjästä ja tehtävä mahdoton mahdolliseksi. Sitä on olla suomalainen, sitä on olla virolainen myös yhdentyvässä Euroopassa.
|
|
