| Pro Estonian verkkolehti ja Viro-portaali www.viro.org - Lehti 1/2002 | ||
Toimituksen Tilaus ja Linkit
Palaute
|
Kansat,
jotka eivät säilyneet Venäjän punaisessa imperiumissa Suomessa
ajankohtaiseksi kirjan tekee se, että siinä on mm. tietoa
inkerinsuomalaisten kohtalosta. Hieman yllättäen
Niimann suhtautuu varsin yksiselitteisen kielteisesti Karjalan
palauttamiseen ja inkerin-suomalaisten paluumuuttoon Suomeen. Kirja on saanut erittäin myönteisen vastaanoton ja kritiikin Viron ohella muallakin maailmassa. Viron entinen pääministeri Mart Laar julisti teoksen vuoden kirjaksi kun se julkaistiin ensi kerran Virossa jo vuonna 1993. - Kirjan idea on tehdä maailma tietoiseksi siitä, miten vaarallista pienille kansoille on elää imperialistisen ja aggressiivisen suurvallan naapurissa, sanoo kirjan kustantaja Toomas Niimann. Niiman on saanut kirjan julkaisemisen jälkeen jo 13 tappouhkausta. Teksti: työryhmä Toomas Väli, Kaur Kivirähk, Toomas Väli Kirja
luettelee ja tarkastelee peräti 85:n uhanalaisen kansan kohtaloita. Ne ovat
kansoja, joiden kulttuuri on suuressa vaarassa kadota tai ne ovat miltei
kadonneet. Jo kirjan kansi
saattaa kauhistuttaa lukijaa. Kannessa on näet yksityiskohta Ilja
Repinin maalauksesta. Siinä Tsaari Iivana
Julma tappaa oman poikansa. “Kauheudestaan” huolimatta kansikuva
heijastaa oivasti koko kirjan parasta osuutta. On peräti
paradoksaalista, että tällaisen kirjan julkaiseminen vaatii vielä
nykyaikanakin suurta rohkeutta. Inkeriläisten ja
karjalaisten kohtalo on myös Punaisesssa
kirjassa kuvataan myös kahden suomalais-ugrilaisen heimon kohtaloita. Pyysin
Toomas Niimannia kommentoimaan erityisesti näitä kohtia. –
Inkeriläisetn ovat itse asiassa suomalaisia. Heidät siirrettiin Suomesta
Inkerinmaalle ruotslaisten toimesta samssa yhteydessä kun maaa oli sodassa
tsaari Pietari ensimmäisen Venäjän kanssa. Venäläiset jatkoivat siitä,
mihin ruotsalaiset jättivät Inkerin kansan: inkeriläisiä ryhdyttiin kyydittämään
Karjalaan ja Keski-Aasiaan. Myöhemmin
kyyti jatkui Uralille ja Siperiaan, kaspianmeren alueelle ja jälleen
Keski-Aasiaan. Puhdistusten ja “sulauttamisen” jälkeen vaoin noin 4000
yhteensä nouin 80 000 inkeriläisestä säilyi hengissä. Suurin osa menehtyi
työ- ja keskitysleireillä, vankiloissa ja karkotettuina Siperiaan. –
Aihe tulee kiusalliseksi suomalaisille kun aletaan puhumaan siitä
komptromissista, jonka Suomi teki toisen maailmansodan yhteydessä säilkyäkseen
itsenäisenä, toteaa Niimann. –
Saan tunnepurkauksen kun alan puhua Inkeriläisten ympärille venäläisten
luomasta myytistä., jonka mukaan inkeriläiset olivat “hirveitä” ihmisiä,
kommentoi Niimann –
Se on vastoin kaikkea logiikkaa. Muistan yhden inkeriläisen, hänen nimensä
oli Käikkinen. Hän oli opiskelutoverimme ja katosi ollessaan kolmannella
luokalla. Venäläiset riistivät jopa suomalaisten adoptoimat lapset kun he
aloittivat sodista selvinneiden inkeriläisten puhdistukset ja kyyditykset
toisen maailmansodan jälkeen. Niiman
ei kannata Karjalan palauttamista takaisin Suomelle. –
Mielestäni ajatus ei ole hyvä. Alueella on vain noin 10% väestöä, joka
puhuu suomalaissukuista äidinkieltä – valtaosa puhuu venjää. –
Mielestäni presidentti Mauno Koivisto teki virhearvion rakentaessaan
kompromissia karjalaisille ja inkeriläisille. Hän helpotti liiaksi alueelta pääsyä
takaisin Suomeen. Tehdyn ratkaisun seurauksena Suomeen on nyt onnistunut
livahtamaan inkeriläisten ohessa lukematon määrä venäläisiä, arvioi
Niimann. Koko idea kirjan julkaisemisesta on ollut peräisin Toomas Niimannilta. Vuonna 1963 KGP vainoasi Niimannia, joka aikoi perustaa yhdistyksen Baltian maiden opiskelijoille Repinin Akatemiassa Leningradissa. Hän
etsi henkilöitä, joiden alkuperä ei ollut venäläinen, mutta, jotka eivät
uskaltaneet käyttää äidinkieltään. Siitä tuli siemen idealle ryhtyä
tutkimaan niiden kansojen kohtaloita Neuvostoliitossa, jotka eivät olleet venäläisiä. Vasta
vuonna 1985 olosuhteet olivat hänen toiminnalleen otolliset.
Toomas Niimann aloitti yhteistyön virolaisten tiedemiesten kanssa. He auttoivat häntä kokoamaan tietoakansoista, joita hän kirjassaan aikoi kuvata. Prosessi vei kokonaista seitsemän vuotta ja ensimmäinen painos saatettiin ottaa Viron jo itsenäistyttyä uudelleen vuonna 1993. Mitkä
ovat todelliset vaihtoehdot katoaville Harmikseen
Niimann joutui toteamaan, että vaihtoehtoisten ja onnellisempien
tulevaisuuden skenaarioiden etsiminen katoaville kansoille on todella
vaikeaa. Linnart
Mäll, joka johti aikoinaan eri katoavia ja unohdettuja kansallisuuksia
edustavaa järjestöä, sanoo kirjan alkusanoissa, että ainoa
vaihtoehto näille kansoille on itsenäisyys. Sitten onkin jo vaikeampaa kuvitella, että miltä esimerkiksi vain noin 15 000 asukkaan Tsukstsian itsenäinen valtio, tasavalta , olisi Venäjällä mahdollinen. Tsukstsian autonominen alue sijaitsee entisen Neuvostoliiton koilisosassa. Sen pinta-ala on 737 700 neliökilometriä ja asukkaita oli neuvostoaikana 146 000 – enemmistönä venäläiset ja vähemmistönä tsukstit ja eskimot Ratkaisun
täytynee olla toisenlainen, vaikka Venäjän imperiumia syytettäisiin
rikoksista ihmisyyttä vastaan. Punainen
kirja on erinoimainen teos, jos halutaan tarkkailla Venäjä uudelleen itsenäistyneitä
Baltian maita kohtaan tekemät syytökset ihmisoikeusrikkomuksista. Tsetsenia
on tällä hetkellä uhkaava esimerkki. Muu
maailma ei kykene puuttumaan asioiden hirveään tilaan Tsetseniassa. Etenkin
syyskuun 11. Päivän tapahtumien jälkeen Venäjä on ja kyennyt aiempaa vähemmän
kritiikin turvin leimaamaan tsetsenialaiset terrosteiksi, sen sijaan, että heidän
joukossaan olisi maan vapaustaistelijoita. “Toomas
Niimann Punaisen kirjan kustantaja Toomas Niimann on saanut Virossa jo 13 tappouhkausta. Hieman yllättäen kustantaja suhtautuu varsin kriittisesti inkerin-suomalaisten paluumuuttoon Suomeen. Hänen mielestään palaavassa joukossa on livahtanut länteen paljon puhtaasti venäläisiä ihmisiä. Kuvassamme varsinaisen Punaisen imperiumin perustajan patsas. Kirjan kantta tosin komistaa yksityiskohta Repinnin maalauksesta, jossa Iivana Julma pitelee sylissään murhaamansa omaa poikaa. Lisätietoja
teoksesta: www.redbook.ee
|
![]() |